MUMMON SORMUS

Meillä oli reilu viikko sitten mummon ja papan hääpäivät, kuten joka syksy. Tänä vuonna heille tuli täyteen 60-vuotta avioliiton solmimisesta. Vuosi sitten, tähän samaan aikaan iloitsin siitä, että saatiin kumpikin vielä meille juhlimaan, pappa työnnettiin meille pyörätuolissa kotoaan tien toiselta puolelta.

Vuodessa muuttui paljon.

Nyt papan koti on hoitokodissa, eikä hänen vointinsa vuoksi enää voitu juhlia muualla kuin hoitokodin takkahuoneessa. Juhlan kunniaksi hänet oli nostettu pyörätuoliin sängystä; sitäkään ei voida enää joka päivä tehdä. Ei hän enää meitä aina tunnista, vaimonsa ja poikansa kyllä useimmiten. Pappa kyseli moneen kertaan, keitäs te kaikki oikein olette, vaikka juuri olimme kerranneet kaikki nimemme ja asemamme. Vaimo, poika ja miniä. Pojantytär, toinenkin, vävyt, lapsenlapsenlapsia. Sovittiin, että lähisukulaisia ollaan, ei se mitään, jos hukkuu mielestä, keitä. Nostettiin malja pitkälle liitolle kyyneleet silmäkulmissa.

dianasormus-2

Mummo sen sijaan jaksaa ihmeen hyvin; hän asuu omassa talossaan kotihoidon turvin, hössöttää vanhaan tapaan, puhuu erittäin paljon ja kovalla äänellä ja pyytää juhlissa kaatamaan toisenkin lasin shamppanjaa. Olen onnistunut työntämään huolen sekä tietoisuuden siitä, että aikamme todella näyttää käyvän vähiin, mikä viime talvena kipeästi konkretisoitui, jonnekin hyvin pieneen ja pimeään nurkkaan.

dianasormus-3

Lapsuudesta on piirtynyt paljon, erittäin paljon, sellaisia muistoja mieleeni, joihin mummo ja pappa liittyvät. On ollut etuoikeus elää jo muutenkin onnellinen lapsuus, jonka lisämausteena oli vielä mummo ja pappa naapurissa ja meitä hoitamassa.

Välähdyksiä:

Pienenä mummon syliin kiipeäminen aamuisin (mummo hoiti meitä niinä päivinä, joina äiti oli töissä). Saimme herätä omaan tahtiimme ja kun heräsimme, mummo odotti keittiössä syli valmiina. Siinä saimme hieroa unihiekat silmistämme niin verkkaisesti kuin halusimme.

Mummon housut, joihin sain aina pyyhkiä kädet, jos ne olivat märät tai likaiset.

Pappa, joka oli aina valmis ottamaan auton tallista ja heittämään milloin mihinkin, kavereille, viulutunnille, kouluun.

Mummola, jossa sai syödä ranskanleivästä vain sisukset ja tilata omenaa kuorittuna ja paloiteltuna tupaan, jossa katsottiin mummon ja papan kanssa telkkaria.

Pappa, joka sanoi minua ja siskoani aina pikku-ukoiksi sellaisella äänenpainolla, että tiesimme, että kyseessä oli kaunein kuviteltavissa oleva hellittelynimi.

Teininä koulusta kotiin tullessa keittiön pöytä, jolla odotti usein hallista haettu perunaleivos pikkusiskoani varten ja hillomunkki itseäni varten.

dianasormus

Mummo halusi antaa sekä siskolleni, että minulle yhden omistamansa sormuksen. Valitsin sen, jota jo lapsena eniten ihailin. Mummo ei muistanut, milloin sen oli papalta saanut, ehkä kahdeksankymmentäluvulla, ei ainakaan myöhemmin, sillä muistan jo pienenä tyttönä joskus saaneeni leikkiä sillä.

Rakastan tuota sormusta eniten siksi, mitä kaikkea se edustaa, niitä kaiverrettuja ranskanleipiä, automatkoja papan takapenkillä.

Tahdon ajatella, että sormukseen on huolellisesti kätketty ne hetket lapsuudesta, mummon ja papan kanssa, joita en tahdo unohtaa.

-Satu

Seuraa blogiani Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa.

Jaa Facebookissa Lähetä WhatsAppissa

JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄMME

Kyllä mulla sellainen aavistus oli, että kolmen lapsen kanssa tulisi jossain vaiheessa menemään paljon ruokaa, mutta että siinä tilanteessa ollaan jo nyt, eikä vasta kun lapset ovat vähän isompia, yllätti! Meidän jääkaappi on nykyään aina tyhjä ja maitoa kuluu aivan mielettömästi, mutta ehkä kaikkein silmiinpistävintä on leivän kulutus.

Leipä per iltapala alkaa olla vakio, vaihtoehtoisesti pellillinen sämpylää. Meillä ei trendikkäästi, eikä mistään muustakaan syystä, vältellä leipää, vaan se tuntuu sopivan koko perheelle hyvin. Ruisleipää pyrin suosimaan etenkin aamuisin, mutta illalla vaalea leipä maistuu niin hyvälle.

pataleipä

Tämän porukan leivänkulutusta ihmetellessämme ollaan samalla muisteltu Tuomaksen kanssa meidän seurustelun alkuaikoja, jolloin Tuomas vietti meillä, siis tässä samassa talossa ja samassa keittiössä, melkein kaikki illat ja jolloin myös vedettiin leipää! Oltiin aivan teinejä vielä ja valtavalla ruokahalulla varustettuja kumpikin, eikä ollut mitenkään erikoista, että syötiin rievä, eli siis riävä, puoliksi per ilta. Kiitos vaan äiti, että jaksoit aina työpäivän jälkeen hakea tuoretta leipää kotiin! Nyt naurattaa ajatella tilannetta, jossa Saga toisi poikaystävänsä kotiin ja hän täällä ilta toisensa jälkeen söisi meidän leivät. Kiitos siis äidille ja isälle ymmärtäväisyydestä Tuomaksenkin ruokahalua kohtaan, heh.

Sämpylöitä leivon usein, tai vaihtoehtoisesti haen Elosen tuoreen maalaisleivän, siinä suosikit tällä hetkellä. Uutena leipävillityksenä testasin hiljan pataleipää, jonka voi tehdä illalla, jättää kohoamaan yön ajaksi ja laittaa aamulla uuniin: mikä mahtava tapa saada tuoretta leipää aamupalalle.

pataleipä-3

Googlaamalla pataleipä löytyy useita reseptejä, kuvan leipä syntyi seuraavasti.

Ainekset:

n. 7dl vehnäjauhoja

3,5 dl vettä

2dl kaurahiutaleita

2 tl suolaa

1 tl kuivahiivaa

Sekoita kuivat aineet ja lisää reilusti kädenlämpöinen vesi. Sekoita, mutta älä vaivaa. Peitä kulho kelmulla ja jätä kohoamaan yön yli. (Taikinaa tulisi kohottaa 12-24h, mitä pidempään kohottaa, sitä maukkaampaa leivästä tulee.)

Kohottamisen jälkeen laita kannellinen pata tai teräskattila (n. 3 l) kylmään uuniin ja käännä termostaatti 225 asteeseen. Kumoa taikina jauhotetulle alustalle ja muotoile siitä pyöreä leipä, mutta älä tässäkään vaiheessa vaivaa taikinaa. Anna kohota liinan alla puolisen tuntia. Ota tulikuuma kattila uunista ja nosta taikina sinne, tee saksilla muutama koristeviilto taikinaan ja ripottele hiukan jauhoja päälle. Nosta pata/kattila takaisin uuniin kansi päällä ja anna paistua puoli tuntia. Ota tämän jälkeen kansi pois ja anna paistua vielä vartin verran. Valmis!

pataleipä-2

Meillä oli kesällä yhtenä viikonloppuna yövieraita, ja oli aika ihanaa aloittaa aamu heidän kanssaan tuoreen leivän kera.

Oletteko kokeilleet tehdä pataleipää ja onko teillä ohjeeseen lisättävänä joitain hyviä niksejä?

-Satu

Seuraa blogiani Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa.

Jaa Facebookissa Lähetä WhatsAppissa

PERHEESSÄMME KYTEE KOIRAKUUME

diiva-2 diiva-3 diiva

Perheessämme kytee koirakuume, siitä kirjoitinkin jo joskus aiemmin.

Yhtään ruusuista kuvaa koira-arjesta en vaali, meillähän oli koira vuosina 2009-2011, enkä todellakaan ole unohtanut millaista se oli, kaikkineen iloineen ja ärsytyksen aiheineen päivineen. Lisäksi ollaan kevään, kesän ja alkusyksyn aikana tarjouduttu hoitamaan paria koiraa; tällä hetkelläkin meillä on pieni valkoinen söpöläinen hoidossa toista viikkoa.

Eniten asiassa kuitenkin mietityttää kaikki.

Ulkoilutus: jos jo parin viikon periodilla totean, että aina ei huvittaisi lähteä lenkille, entä pidemmällä aikavälillä? Puolen vuoden päästä? Viiden vuoden päästä? Isommista lapsista on apua, mutta vastuu olisi minun.

Sotkut sisällä: haluanko lisää siivottavaa? Ihan niinkuin tällä porukalla en menettäisi jo muutenkin hermojani säännöllisesti: ME HUKUMME SOTKUUN. Chihuilla sisäsiisteyden oppiminen edes pentuvaiheen jälkeen ei ole itsestäänselvyys ja voisi olla, että matottomuus  olisi pysyvä olotila, mikä tuntuu vaikealta hyväksyä.

Reissut: ylimääräinen säätö ja järjestely hoitopaikkojen suhteen, kuka sitä jaksaa?

Terapia: lapset rakastavat helliä pientä lämmintä palleroa ja itsekin tunnen niin selvästi silittelyn ja sylissä pitämisen stressiä laskevan vaikutuksen. Riistänkö lapsilta jotain ihanaa, terapeuttista ja tärkeää, jos ajattelen vain järkisyitä olla ottamatta koiraa, kun testijaksot lainakoirien kanssa osoittavat, että allergiaa ei ole ilmennyt (toisin kuin kissoista ym.)?

Joku, joka ilahtuu joka kerta, kun tulet kotiin tai tulet vessasta, on aivan käsittämätön hyvänmielen tuoja, vaikka se aiheuttaisi paljon sotkua ja vaivaa.

Koiranomistajat, kannattaako?

-Satu

Seuraa blogiani Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa.

Jaa Facebookissa Lähetä WhatsAppissa