AJATUKSIA PÄIVÄKODEISTA

Alvarin päiväkodissa oli kevätjuhlat.

Saatiin koko perhe kutsu sinne. Läsnäolomäärää ei ollut mitenkään rajattu, toisin kuin isompien lasten koulun kevätjuhlassa. Kevätjuhla järjestettiin toiminnallisena, joten se piti sisällään liikuntaradan ja askartelua lapsille. Lopuksi pienet tapit esittivät vielä muutaman laululeikin ja kaikki isät ja äidit olivat liikuttavan ylpeitä jälkikasvustaan, kuten kuuluukin.

Siinä sitten yhtä kyynelsilmässä kuin kaikki muutkin mietin kovin kiitollisena tätä päiväkotia, jossa lapseni saa kasvaa osan ajasta ja oppia uusia taitoja. Siellä on turvallinen ja lempeä ilmapiiri, jota pidän ehkä kaikkein tärkeimpänä asiana.

kevätjuhla-2kevätjuhla-5

Mietin, kuinka ihanaa olisi, jos jokaisen päiväkotivuodenkin jälkeen lapsi saisi todistuksen, mutta erilaisen, kuin kouluista on totuttu saamaan. Siihen ei kirjattaisi missä on onnistunut ja missä epäonnistunut, millä kohtaa janaa sijaitsee joko numeroin tai rastein kerrottuna, jolla jo pienenä koululaisena asetaan järjestykseen, tässä olet huonompi kuin joku muu. Vaan todistuksessa kerrottaisiin vain missä olet onnistunut, missä olet hyvä ja missä ihana. Saisivat pienet ihmisen alut positiivisen startin koulutaipaleelle, ja oppisivat pienestä pitäen näkemään itsensä hyvinä oppimaan ja osaamaan.

kevätjuhla-3kevätjuhla-4

Meillä takana on nyt Alvarin ensimmäinen kokonainen vuosi päivähoidossa, päiväkodissa. Taival aloitettiin viime keväänä, kun hän täytti kolme, mutta tuolloin jäätiin kesälomalle melko pian aloittamisen jälkeen. Nyt kevätjuhlassa lauloi, leikki ja esitti jo päivähoidon konkari, joka oli kuin kala vedessä kuuntelemassa ohjaajien ohjeita. Puolet lukuvuodesta vietettiin toisessa (niin ikään kunnallisessa) päiväkodissa, kunnes vuodenvaihteessa Alvar sai siirron meitä lähimpänä sijaitsevaan yksikköön.

Olen aiemmin ollut todella kriittinen päiväkoteja kohtaan, ehkä muistattekin. Tässä asiassa olen tyytyväinen takinkääntäjä. On ilo viedä lapsi sellaiseen paikkaan aamuisin, johon hän menee mielellään, mielessään ajatus, mitähän kivaa päiväkodissa tänään tehdään. Luotan lujasti henkilökunnan ammattitaitoon ja iloitsen siitä, että he välittävät aidosti lapsista.

kevätjuhla

Tämän piti olla ylistyskirjoitus meidän omalle päiväkodille. En tiedä tuliko tästä sellainen, toivottavasti.

Kiitos tästä vuodesta, teitte hyvin työnne.

-Satu

Seuraa blogiani Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa.

Jaa Facebookissa Lähetä WhatsAppissa

NÄITÄ ILTOJA

Silloin ollaan tultu aika pitkälle kevääseen, kun aurinkoon ja valoon voi suhtautua itsestäänselvyytenä, lähes välinpitämättömästi. Tuntuu oudolta edes ajatella, että siitä ei ole kuin pari hassua kuukautta, kun juoksin ruokatauolla katsomaan aurinkoa; työpäivän päätteeksi olisi ollut jo liian myöhäistä. Nyt aurinko häikäisee välillä ikävästi, pelkään palavani kasvoista (sillä niin tämänhetkisessä kasvorasvassa kuin meikkivoiteessakaan ei ole suojakerrointa, lupaan korjata asian huomenna), ja tänään huomasin ajattelevani, että pitäisikö mennä varjoon istumaan, jottei tulisi hiki. SIIS MITÄ?

Ehkä se on vain auringon palauttamista sille kuuluvaan asemaan – vaikka se on tärkeä, keskitän mieluummin elämäni välillä johonkin muuhunkin, kuin sen ympärille. Vaikka etupihan rappusille.

Siellä me istutaan koko kesä, rappusilla.

Moikkaillaan naapureita, jotka vilkuttavat kävellessään autopaikalta kotiovilleen. Kuunnellaan lasten ääniä, meidän naapurustoon on yhtäkkiä muuttanut ja syntynyt paljon pieniä. Kannetaan kahvikuppeja ulos, joskus mojitojakin, mikäli mojitomestari on suosiollinen. Kielletään lapsia lähtemästä sukkasillaan pois rappusilta tai ainakin ottamaan sitten sukat pois sisällä, jos niillä kävellään pihalla. Välillä saadaan hetki kahdestaan ja ruoditaan lasten asioita (esim. miten saada sanan kakka käyttö rajoittumaan vain siihen kun on hätä), suunnitellaan tulevia, vaihdetaan kuulumisia ja välillä istutaan ihan hiljaa.

Toisinaan mietin, että ei tarvittaisi muuta pihaa ollenkaan, vain nämä rappuset, joilla tapahtuu kesällä kaikki, mitä tarvitaan.

 kesäillassa-3 kesäillassakesäillassa-6 kesäillassa-2kesäillassa-7

Tänään tuntui, että kestän ehkä sittenkin sen, että asutaan Suomessa.

-Satu

Seuraa blogiani Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa.

Jaa Facebookissa Lähetä WhatsAppissa

ARKI KOLMEN LAPSEN KANSSA

 Lupasin ajat sitten kirjoittaa siitä, miten arki muuttui kun lapsia on kahden sijaan kolme.

kolmelasta-7

Tämä ei ole niin helppo tehtävä kuin ensi-istumalta voisi luulla, sillä niinkuin jokaisen uuden lapsen kanssa käy, kolmas sulahtaa joukkoon vähäsen salaa. Hän on ensin pieni vauva ihan vauvan tarpeineen, ja vaikka ne tarpeet voivat olla suuriakin, ei hän vielä vaikuta arkeen samoin kuin isommat lapset. Kun tarpeeksi aikaa on kulunut ja hänestä on kasvanut tahtova ja enemmän perheen dynamiikkaan vaikuttava henkilö, kukaan ei enää muista millaista arki oli silloin, kun häntä ei ollut olemassa.

Lisäksi kokemukseen arjesta lasten kanssa vaikuttaa ehkä lapsilukua enemmän se, minkälaiset ikäerot lapsilla on. Kaksi lasta hyvin pienellä ikäerolla voi olla rankempi kuin kolme tai enemmän isoilla ikäeroilla. Tosin silloin raskas vaihe kestää lyhyemmän aikaa. Meillä lapsilla on 3,5-4 vuotta ikäeroa, joten kun uusi vauva on saapunut taloon, edellinen on ollut omatoiminen, hyvinnukkuva ja vaipaton tapaus, mutta toisaalta meidän perheessä oli noin kymmenen vuotta alle kolmevuotias, ja voin kertoa, että sekin on omalla tavallaan hyvin raskasta. :D

Ja tähän väliin some serious kissing…kolmelasta-2

Joten kun kerron arjesta kolmen kanssa, kerron tilanteesta, joka oli kolmannen syntyessä meillä aika helppo. Esikoinen oli ekaluokkalainen, vastuuntuntoinen ja mielellään vauvaa hoitava tyttö ja keskimmäinen melkein neljävuotias, omatoiminen, hyvin nukkuva ja myös vauvoista pitävä poika. Ei jouduttu kovin koville arjessa (isommat lapset rakastivat alusta asti vauvaa, eikä esim. mustasukkaisuutta ilmennyt), mikä näin jälkikäteen ajateltuna vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miltä arki kolmen lapsen kanssa alkoi tuntua.

kolmelasta

Ehkä isoin ero kolmen lapsen kanssa kahteen verrattuna, on se, että vanhempia on vain kaksi. Kun lapsia on kaksi, vanhemmat pystyvät pitämään tilanteen täydellisesti (?) hanskassa, sillä yksi aikuinen voi keskittyä yhteen lapseen 100% kerrallaan. Kun lapsia on enemmän, iso pyörä alkaa pyöriä ja sekasortoa ja kaaosta tulee arkeen huomattavasti lisää. (Uskon, että hyppäys kahdesta lapsesta kolmeen on juuri tämän vuoksi isompi kuin kolmesta neljään, kertokaa te kokeneemmat onko asia näin?)

Minusta siinä piilee ison perheen ihanuuden ja kamaluuden salaisuus. Elämä vain alkaa viedä eteenpäin, eikä kaikkea voi enää mitenkään pitää hyppysissä. Miten mahtavaa! Miten kamalaa.

Samalla lapset oppivat toki tärkeitä taitoja, vaikkapa odottamaan, mutta vielä enemmän tilanne opettaa aikuisia: stressinsietokyky kasvaa ihan uusiin lukemiin ja kun joskus lapsia on vain kaksi kolmen sijaan vaikka kauppareissulla, tuntuu, että miten elämä onkin näin seesteistä ja helppoa, jopa tylsää.

kolmelasta-4

Meillä kaikki lapsista ovat todella kovia puhumaan, ja metelin taso on välillä korvia huumaava. Kolmesta ehdottomasti tulee enemmän meteliä kuin kahdesta tai yhdestä. Jopa pienin tietää, että (äänen korottamisen lisäksi, senkin hän kyllä varsin hyvin taitaa) helpoin tapa saada äänensä kuuluviin on viittaamalla pyytää puheenvuoroa. :’) Illalla, kun saadaan lapset nukkumaan, vetäydytään usein kumpikin Tuomaksen kanssa hetkeksi ihan omiin oloihimme puhumatta sanaakaan toisillemme. Ei pysty, ei kykene, metelinsietokohta aivoissa on aivan piripinnassa, jopa aikuisten kahdenvälinen, sivistynyt keskustelu on tuolloin liikaa.

Voisi ajatella, että kolmen lapsen kanssa mentäisiin ääripäästä toiseen: joskus kaikki kolme kiukutelisivat yhtä aikaa ja joskus taas kaikki olisivat superiloisia yhtä aikaa. Mutta arki onkin osoittanut, että lapset hakevat kiukuttelulle oman tilansa: arki onkin pääosin sitä, että aina jollakulla on jotain. Kun yhdellä on paha mieli tai kiukku, muut tsemppaavat ja ovat nätisti, kunnes heille tulee tilaa ilmaista negatiivisia tunteita. Se on ihan ok, sillä silloin voi keskittyä yhden lapsen ongelmiin kerrallaan, mutta onhan siinä haasteensa, kun aina jollakulla on jotain, vuoron perään. Toisaalta silloin (harvoin), kun kaikilla on kaikki hyvin, elämä tuntuu erityisen hyvälle. Kolme lasta hepulissa yhtä aikaa hekottamassa tai makaamassa yhdessä kasassa päällekkäin tuottaa ehkä enemmän iloa kuin mikään muu elämässä tällä hetkellä.

kolmelasta-8

Vaikka rakkautta tulee aina vain lisää – ei niin, että esikoiselle annettu 100% rakkaus jaettaisiin myöhemmin osiin lasten lukumäärän kasvaessa, vaan sitä tulee aina vaan lisää – aika ei kuitenkaan lisäänny. Oli lapsia yksi tai kymmenen, vanhemmilla on aikaa vuorokaudessa 24 tuntia. Siitä sitä jaetaan lapsia kohden – aina vain pienempi määrä henkilökohtaista huomiota, mitä enemmän lapsia on. Tämä on suurimpia syitä siihen, miksi meidän lapsiluku on täynnä. Koska työ vie ison osan hereilläoloajasta, ja kaipaan myös omaa aikaa suhteellisen paljon, lapsille jää jaettavaksi loput. Ei neljäs lapsi tätä kaaosta enää kovinkaan paljon muuttaisi, mutta mistä ottaisin ajan hänen tarpeisiinsa, kun nyt jo tekee välillä tiukkaa tehdä asioita kaksin kunkin lapsen kanssa? Sieltä omasta ajasta, mutta siitä en taida olla enää halukas tinkimään enempää, ihailen kovasti niiitä, jotka ovat. Jos raskaustesti näyttäisi joskus vielä yllättäen plussaa, pidätän itselläni oikeuden vetää nämä sanani takaisin – sitten sitä aikaa vain kaivetaan jostain kivenkivenkolosta, eh.

kolmelasta-3

Loppukevennys: Kolmen lapsen kanssa yhtäkkiä kauppojen tarjouksissa ota kolme, maksa kaksi, on enemmän järkeä kuin ikinä. Vain kolmen lapsen vanhemmat tietävät, miten paljon voikaan ilahtua siitä, että Subissa kolme keksiä on halvempaa ostaa kuin kaksi.

Mitä mieltä olette, muut useamman lapsen vanhemmat, miten arki muuttui kolmannen tullessa taloon?

-Satu

Seuraa blogiani Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa.

Jaa Facebookissa Lähetä WhatsAppissa